Voi ITKU! Vatsa kramppaa ja tuhrua tulee -tää tais sittenkin olla tässä. Vaikka kuinka olen koittanut olla iloitsematta ja innostumatta, valtava pettymys ja suru valtaa mielen. Miksi? Miksei se nyt vaan voinut tulla meille? Kovasti yritän itseäni rauhoitella sillä, ettei vuotoa ole paljon ja että se on enimmäkseen rusehtavaa, ei siis potentiaalisesti vaarallista, mutta sitten taas kramppaa vatsa kuin pahempienkin menkkojen kourissa... Eipä tässä voi kuin odottaa, että tilanne pahenee. 

Eihän me toki tätä oltu suunniteltu, eikä aluksi edes haluttu, mutta nyt on jo uutisesta niin monta viikkoa takana, että ajatukseen on jo tottunut ja poikanen on ollut mukana suunnitelmissa. Mies ajatteli pitää puolet vanhempainvapaasta ja jo odotteli näkevänsä pomonsa ilmeen, kun kertoo jäävänsä kotiin. Itse olin jo haaveillut salaa vauvasta, jota pian saisin hoitaa. Neuvolan asiakaiden vauvoja ihastellessa olen salaa miettinyt, että pian saan oman nyytin sittenkin, vastoin odotuksia, sen kauan salaa toivomani poikasen. Mies jo katseli uutta perheautoa, johon kaikki mahtuisivat mukavasti kyytiin ja minä mietin vaipparatkaisuja ja äitiysvaatteita. Turhaan haaveiltu.

Epäreilua! Ihan epäreilua sekottaa ensin pakkaa vahinkoraskaudella ja sitten kun siitä viimein iloitaan, ottaa se pois. Tämä vahinko oli se viimeinen ja ainoa mahdollisuus saada vielä joskus se yksi vauva, jonka saamisesta haaveet oli jo ajat sitten haudattu ja kohtaloonsa tyydytty. Tämä on niin väärin, herättää ne haaveet uudelleen vain rankaistakseen ottamalla ne heti pois. Julmaa pilaa koko juttu.