Syksyn ensimmäinen harjotteluviikko takana ja pää täynnä uusia ajatuksia. Mahtavaa saada huomata oman ajattelunsa kehittyvän. Samalla kuitenkin joutuu haastavasti silmikkäin omien vajavaisuuksiensa kanssa. Terveydenhoitajan työtä neuvolassa seuratessa helposti samaistuu vastaanotolla olevaan äitiin ja unohtaa oman roolinsa terveydenhuollon asiantuntijuuteen pyrkivänä opiskelijana. Paljon tunteita nousee pintaan nimenomaan omaan äitiyteen liittyen enemmän, kuin ammatillisia ajatuksia. Seulat, kyselyt ja suositukset kokee jotenkin enemmän oman äitiyden mittareina, kuin ammattilaisen mielenkiintoisina työkaluina. Jokainen seula ja suositus paljastaa jonkin epätäydellisen kohdan omassa äitiydessä. Ärsyttävää ja jopa hieman ahdistavaa. Onneksi ohjaaja on viisas ja hänen kanssaan voi näistäkin asioista näemmä puhua ja omia ajatuksiaan selkiyttää. Innolla odotankin, mitä uusi viikko tuo tullessaan.

Viikonloppuna tyhjennettiin lainamökki ja laitettiin paikat talviteloille. Voi kyynelten tulvaa, minkä poikaseni vuodattivat paikkoja hyvästellessään -on ollut ilmeisen mieleenpainuva ja mukava kesä kaikkine mökkipuuhineen. Muksuja ei häiritse järviveden kylmyys, jääkaapin puute eikä tilanahtaus pikkuriikkisessä mökissä. Ovat eläneet pikkuiset suurta keäseikkailua, joka nyt haikein mielin päättyi. Oli kuitenkin mukava huomata, kuinka koululaiseni yhä hakevat lohtua äidin sylistä ja halauksista. Sanattomana voi vaan sukeltaa halaukseen ja olo helpottaa. Tuntui hyvältä olla syli paikallaan.

Raskausoireet loistavat poissaolollaan ja nolona joudun tunnustamaan tehneeni taas yhden raskaustestin ihan vain varmistaakseni niiden kahden viivan yhä piirtyvän tikkuun. Kyllä, kaksi kirkuvan punaista viivaa, olen yhä raskaana kunnes toisin todistetaan. Kiireisenä pitävä arki on saanut ajatukset pysymään kurissa ja nuhteessa, enkä ole vauva-asiaa ihmeemmin ehtinyt miettimään, mutta pysähtyminen viikonlopun viettoon lietsoi taas ajatukset pinnalle. Viikonloppuna myös selvisi, ettei mies onnistu saamaan ultra-aikaa vapaaksi, joten joudun menemään sinne yksin -ehkä juuri se nosti taas nuo möröt esiin. Mitä jos saankin huonoja uutisia ja ihan yksin joudun ne vastaanottamaan? Aiemmissa raskauksissa mies on ollut kaikissa tutkimuksissa läsnä alkuraskauden ultrasta synnytystapa-arvioon ja itse synnytykseen asti. Ehkä pari rutiinineuvolaa olen käynyt omineni, mutta silloin olen jo tuntenut vauvan liikkeet ja tiennyt sen olevan voimissaan yksiössään. Inhoan epävarmuutta yli kaiken. Kaikki pitäisi voida tietää ja varmistaa joka hetki.