Viimeinkin. Takana harjoittelun ensimmäinen päivä. Oikein mukava terkkari ohjaajana ja oikein mielenkiintoiselta vaikuttaa työ, kun pääsee tutustumaan sekä koulumaailmaan, että lasten neuvolaan. Menossa on viidesluokkalaisten laajat terveystarkastukset ja vaikka niitä oli tänään vain kolme, aloin jo miettiä, että miten ihmeessä jaksaa samalla innolla höpöttää samat jutut monta kertaa päivässä? Ihanan pieniä nuo vitoset vielä on, pojat ainakin ja viattomia, avoimia ja luottavaisia. Ohjaaja vaikuttaa mukavalta, mutta hieman haasteetta on luvassa henkisellä tasolla, kun olen jostain asioista niin erimieltä. Täytyy koittaa pysyä nahoissaan. Silti ohjaaja on hurjan mukava ja kannustava, enkä missään nimessä halua olla poikkiteloin tai vaikuttaa "pätevältä".

Arki toi mukanaan jo heti ekana päivänä aivan uudenlaisen ajan kulun, aika viimeinkin kuluu ja on muutakin ajateltavaa, kuin omat pelot ja epävarmuus. Ei ehdi enää kierimään omissa tunteissaan ja tuntemuksissaan, mikä on mahtavuutta. On helpompi hengittää, eikä siihen tarvitse edes keskittyä joka hetki. Voi keskittyä harjotteluun, uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Nyt tuntuu ainakin, että olen enemmän omassa paikassa, kuin sairaalan osastolla ja saatan tämän harjottelun päätteeksi kokea jotain ihan osaavanikin, kun asiat ovat tietopohjaisia ja työkaluna oma persoona.