Arjen tahti ja haaveiden iltatähti

Epäreiluuden anatomiaa

2015-09-18T14:55:00+03:00

Ei tule poikasta ei, on vain loputon suru. Sairasloma tuhosi harjoittelun, en tosin olisi siihen nyt pystynytkään, mutta siirtyy hamaan tulevaisuuteen sekin. Koitan itselleni selittää, ettei sitä poikasta oltu alunperinkään suunniteltu, mutta vuosien salainen suuri haave oli niin lähellä täyttyä ja nyt se on otettu iäksi pois. Ei lohduttanut lääkärin sanat, että kuukauden päästä voi jo yrittää uutta raskautta. Kun ei voi. Kun mies ei halua enempää lapsia, ei halunnut tätäkään, mutta sopeutui. Rakastan miestä ja tiedän hänen rakastavan minua, mutta mikään mahti maailmassa ei saa häntä haluamaan tekemällä tekemään uutta poikasta -vuosia olen sitä jo yrittänyt. On vain minun oma suunnaton suruni, joka ei ajan kanssa helpota. Aika vain pahentaa asiaa, koska aika pelaa haaveen koskaan toteutumista vastaan. En pysty tätä edes miehen kanssa jakamaan, hän ei voi minua lohduttaa, koska hän itse on esteenä minun ja haaveeni tavoittelemisen välissä. Se täydellinen ihana mies, miten se voi olla niin julma? Kuinka elämä voi olla niin julma, että näyttää, että haave olisi mahdollista toteuttaa, mutta ottaa sen sittenkin pois? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaista julmuutta osakseni?

Mies on huolissaan selviytymisestäni tästä. Parhaansa tuo yrittää, ollakseen tukena. Vaikea on esteeseen kuitenkaan tukeutua. Jos itse kokee helpotusta, en oikein usko että pystyy samaistumaan toisen epätoivoon. En minäkään pysty kokemaan helpotusta, vaikka kuinka haluaisin. Mikään ei ole enää niinkuin ennen raskautta, eikä koskaan palaakkaan ennalleen. Ehdin jo iloita, ihan vahingosssa, ehdin toivoa ja odottaa, pitää sitä mahdollisena, kaivata hetken sitä pientä uutta perheenjäsentä. Ja nyt ei ole kuin ikuinen kaipuu, tyhjä syli ja kylmä sydän.

Pelkoa ja pettymyksen tunteita

2015-09-07T18:30:00+03:00

Voi ITKU! Vatsa kramppaa ja tuhrua tulee -tää tais sittenkin olla tässä. Vaikka kuinka olen koittanut olla iloitsematta ja innostumatta, valtava pettymys ja suru valtaa mielen. Miksi? Miksei se nyt vaan voinut tulla meille? Kovasti yritän itseäni rauhoitella sillä, ettei vuotoa ole paljon ja että se on enimmäkseen rusehtavaa, ei siis potentiaalisesti vaarallista, mutta sitten taas kramppaa vatsa kuin pahempienkin menkkojen kourissa... Eipä tässä voi kuin odottaa, että tilanne pahenee.

Eihän me toki tätä oltu suunniteltu, eikä aluksi edes haluttu, mutta nyt on jo uutisesta niin monta viikkoa takana, että ajatukseen on jo tottunut ja poikanen on ollut mukana suunnitelmissa. Mies ajatteli pitää puolet vanhempainvapaasta ja jo odotteli näkevänsä pomonsa ilmeen, kun kertoo jäävänsä kotiin. Itse olin jo haaveillut salaa vauvasta, jota pian saisin hoitaa. Neuvolan asiakaiden vauvoja ihastellessa olen salaa miettinyt, että pian saan oman nyytin sittenkin, vastoin odotuksia, sen kauan salaa toivomani poikasen. Mies jo katseli uutta perheautoa, johon kaikki mahtuisivat mukavasti kyytiin ja minä mietin vaipparatkaisuja ja äitiysvaatteita. Turhaan haaveiltu.

Epäreilua! Ihan epäreilua sekottaa ensin pakkaa vahinkoraskaudella ja sitten kun siitä viimein iloitaan, ottaa se pois. Tämä vahinko oli se viimeinen ja ainoa mahdollisuus saada vielä joskus se yksi vauva, jonka saamisesta haaveet oli jo ajat sitten haudattu ja kohtaloonsa tyydytty. Tämä on niin väärin, herättää ne haaveet uudelleen vain rankaistakseen ottamalla ne heti pois. Julmaa pilaa koko juttu.

Syksyn merkkejä

2015-08-31T11:52:00+03:00

Syksyn ensimmäinen harjotteluviikko takana ja pää täynnä uusia ajatuksia. Mahtavaa saada huomata oman ajattelunsa kehittyvän. Samalla kuitenkin joutuu haastavasti silmikkäin omien vajavaisuuksiensa kanssa. Terveydenhoitajan työtä neuvolassa seuratessa helposti samaistuu vastaanotolla olevaan äitiin ja unohtaa oman roolinsa terveydenhuollon asiantuntijuuteen pyrkivänä opiskelijana. Paljon tunteita nousee pintaan nimenomaan omaan äitiyteen liittyen enemmän, kuin ammatillisia ajatuksia. Seulat, kyselyt ja suositukset kokee jotenkin enemmän oman äitiyden mittareina, kuin ammattilaisen mielenkiintoisina työkaluina. Jokainen seula ja suositus paljastaa jonkin epätäydellisen kohdan omassa äitiydessä. Ärsyttävää ja jopa hieman ahdistavaa. Onneksi ohjaaja on viisas ja hänen kanssaan voi näistäkin asioista näemmä puhua ja omia ajatuksiaan selkiyttää. Innolla odotankin, mitä uusi viikko tuo tullessaan.

Viikonloppuna tyhjennettiin lainamökki ja laitettiin paikat talviteloille. Voi kyynelten tulvaa, minkä poikaseni vuodattivat paikkoja hyvästellessään -on ollut ilmeisen mieleenpainuva ja mukava kesä kaikkine mökkipuuhineen. Muksuja ei häiritse järviveden kylmyys, jääkaapin puute eikä tilanahtaus pikkuriikkisessä mökissä. Ovat eläneet pikkuiset suurta keäseikkailua, joka nyt haikein mielin päättyi. Oli kuitenkin mukava huomata, kuinka koululaiseni yhä hakevat lohtua äidin sylistä ja halauksista. Sanattomana voi vaan sukeltaa halaukseen ja olo helpottaa. Tuntui hyvältä olla syli paikallaan.

Raskausoireet loistavat poissaolollaan ja nolona joudun tunnustamaan tehneeni taas yhden raskaustestin ihan vain varmistaakseni niiden kahden viivan yhä piirtyvän tikkuun. Kyllä, kaksi kirkuvan punaista viivaa, olen yhä raskaana kunnes toisin todistetaan. Kiireisenä pitävä arki on saanut ajatukset pysymään kurissa ja nuhteessa, enkä ole vauva-asiaa ihmeemmin ehtinyt miettimään, mutta pysähtyminen viikonlopun viettoon lietsoi taas ajatukset pinnalle. Viikonloppuna myös selvisi, ettei mies onnistu saamaan ultra-aikaa vapaaksi, joten joudun menemään sinne yksin -ehkä juuri se nosti taas nuo möröt esiin. Mitä jos saankin huonoja uutisia ja ihan yksin joudun ne vastaanottamaan? Aiemmissa raskauksissa mies on ollut kaikissa tutkimuksissa läsnä alkuraskauden ultrasta synnytystapa-arvioon ja itse synnytykseen asti. Ehkä pari rutiinineuvolaa olen käynyt omineni, mutta silloin olen jo tuntenut vauvan liikkeet ja tiennyt sen olevan voimissaan yksiössään. Inhoan epävarmuutta yli kaiken. Kaikki pitäisi voida tietää ja varmistaa joka hetki.

Ihana arki alkoi taas

2015-08-24T17:40:00+03:00

Viimeinkin. Takana harjoittelun ensimmäinen päivä. Oikein mukava terkkari ohjaajana ja oikein mielenkiintoiselta vaikuttaa työ, kun pääsee tutustumaan sekä koulumaailmaan, että lasten neuvolaan. Menossa on viidesluokkalaisten laajat terveystarkastukset ja vaikka niitä oli tänään vain kolme, aloin jo miettiä, että miten ihmeessä jaksaa samalla innolla höpöttää samat jutut monta kertaa päivässä? Ihanan pieniä nuo vitoset vielä on, pojat ainakin ja viattomia, avoimia ja luottavaisia. Ohjaaja vaikuttaa mukavalta, mutta hieman haasteetta on luvassa henkisellä tasolla, kun olen jostain asioista niin erimieltä. Täytyy koittaa pysyä nahoissaan. Silti ohjaaja on hurjan mukava ja kannustava, enkä missään nimessä halua olla poikkiteloin tai vaikuttaa "pätevältä".

Arki toi mukanaan jo heti ekana päivänä aivan uudenlaisen ajan kulun, aika viimeinkin kuluu ja on muutakin ajateltavaa, kuin omat pelot ja epävarmuus. Ei ehdi enää kierimään omissa tunteissaan ja tuntemuksissaan, mikä on mahtavuutta. On helpompi hengittää, eikä siihen tarvitse edes keskittyä joka hetki. Voi keskittyä harjotteluun, uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Nyt tuntuu ainakin, että olen enemmän omassa paikassa, kuin sairaalan osastolla ja saatan tämän harjottelun päätteeksi kokea jotain ihan osaavanikin, kun asiat ovat tietopohjaisia ja työkaluna oma persoona.

Elämän todennäköisyyksiä

2015-08-20T19:35:00+03:00

95% 38-vuotiaiden raskauksista päättyy varhaiseen keskenmenoon.

90% raskauksista, joissa on havaittu syke, päättyvät synnytykseen.

Yli 40% seulonnoissa löytyvistä 21-trisomia raskauksista löytyy yli 35-vuotiailta.

1% todennäköisyydellä 38-vuotiaan sikiöseulassa löytyy kromosomipoikkeavuus, riskiluku on 1/117, kun normaali riski on 1/250.

Naisilla, joiden painoindeksi oli yli 30, on 60 prosenttia suurempi todennäköisyys saada anenkefalialapsi ja 40 prosenttia suurempi todennäköisyys saada vauva, jolla on selkärankahalkio kuin laihemmilla naisilla.

4,25% raskauksista päättyy keskenmenoon raskausviikoilla 8-10.

Toisinaan yllättäen alkanut alaselkäkipu voi enteillä keskenmenoa...

Mikään seulontamenetelmä ei ole täysin luotettava ja ne kertovat vain normaalista tai kohonneesta riskistä poikkeavuuksiin, mutta suurin osa positiivisista seulontatuloksista on vääriä positiivisia. Mikään tutkimusmenetelmä ei ole riskitön, eikä anna varmaa vastausta lapsen terveydestä.

Kun jotain haluaa ja toivoo oikein kovasti, sen voi saada, mutta myös menettää. Olen 38-vuotias, raskaana vastoin todennäköisyyksiä, sillä raskaus sai alkunsa 7 vuotta hyvin palvelleesta ehkäisystä huolimatta. Olen reilusti ylipainoinen ja tupakoiva (parhaani mukaan yrittänyt olla polttamatta testin tehtyäni). Alavatsatuntemuksia on vähän väliä tai pitkäkestoisesti ja nyt illalla alkoi inha alaselkäsärkykin ja vainoharhaisuus valtaa mielen. Mitä enemmän yritän olla ajattelematta koko asiaa, sitä enemmän toivon ja murehdin. Olen selvinnyt järkytyksestä, olemme päättäneet antaa elämän syntyä -ja nyt pelkään haluta ja odottaa ja rakastua ja silti toivon, haluan, odotan ja luon kuvaa lapsesta, johon haluan rakastua ja pelkään joka hetki, että se otetaan meiltä pois. Pelkään, että elämän todennäköisyydet jyräävät meidät.

Ristiaallokkoa kaarnapurrelle

2015-08-19T12:39:00+03:00

Kaarnalaiva tai korkki, mutta semmonen pieni aallokossa kelluva esine, jota aallot heittelevät sinne tänne, kuvaa hyvin tunnemaailmaa näinä päivinä. Hetki sitten vielä mietin, miten pystyisin nielemään pienen kourallisen pillereitä tietäen niiden päättävän yhden aluillaan olevan elämän. Voi itku ja ahdistus. Vaikka yhtään järkevää syytä ei löytynyt tämän pienen elämän tähän maailmaan syntyä, en pystynyt löytämään itsestäni voimaa sitä tappamaankaan. Yksikään perustelu ei olisi ollut riittävä sellaista valintaa oikeuttamaan. Vuosia tätä pientä elämän alkua toivoin, mutta kuin pilkaten kohtalo antoi sen nyt, kun se ei enää ollut toivelistalla, vaan elämä oli jo täyttynyt muista asioista. Nyt mietin kauhun ja paniikin sekaisin tuntein, että miten tästä selvitään, miten kaikki sujuu, miten tämä vaikuttaa kaikkeen ja samaan aikaan pelkään niin vietävästi että jotain tapahtuu, menee pieleen. Pelkään haluta ja odottaa, jos teenkin sen turhaan, mutta pelkään tuskailla tulevaa, jos tämä sitten otetaankin meiltä pois. Heittelehdin korkkina ulapan aallokossa ja koitan pitää silmät kiinni ja keskittyä siihen hengittämiseen.

Kun maailma keikahti ylösalaisin

2015-08-18T18:29:00+03:00

Löysin itseni yllättäen tilanteesta, jossa pääkoppani sanoo pian poks, ellen löydä väylää sen sisällön purkamiseen ja perkaamiseen. Tämä olkoon nyt se salainen väylä, johon saan tuskailla ja tuulettaa tarpeen mukaan kaiken sen, mille en muutakaan paikkaa varastoida keksi.

Maailmani keikahti ylösalaisin ihan yllättäen, ihan tavallisena päivänä tavallisen kesätyöpäivän jälkeen olessani yksin kotona. Juu, ymmärrän, hieman absurdi kielikuva tuo maailman keikahtaminen ylösalaisin, varsinkin jos olettaa maailman olevan pallo, mutta paremmin en tilannetta vajavaisella sanaisen arkkuni sisällöllä kykene kuvailemaan. Oli hetki jolloin maailma todella tuntui keikkuvan, oli tarve pitää jostakin lujasti kiinni ja muistuttaa itseään hengittämään. Ja minä noudatin omaa ohjettani ja hengitin sisään ja ulos, syvään ja rauhallisesti ja tunsin kuitenkin sen paniikin tunteen valtaavan kroppani tuijottaessani pientä valkoista paperiliuskaa kylppärin pöydällä, johon siinä silmieni edessä piirtyi kaksi punertavaa viivaa, toinen kirkuvan kirkas ja toinen vaalean haalea, mutta viiva sekin. Voi PERKELE! Sen muistan sanoneeni ihan ääneen ihan itsekseni ja sitten taaas keskityin siihen hengittämiseen.

Ymmärrettävää, että useille naisille uutinen olisi mitä mahtavin, mutta uskon löytyvän muitakin, jotka kuten minä, joutuvat tuossa hetkessä keskittymään siihen hengittämiseen. Lattia keikkui allani ja vatsaa kouraisi keljusti, päässä humisi ja jotenkin oli vaikea pysyä pystyssä. -Ei näin voi käydä, näin ei vaan voi käydä toistelin hiljaa ulisten, mutta siinä se hemmetin viiva vaan oli ja pysyi liuskassa. Samaan aikaan jotain läikähti ihan toisessa kohdassa, tuossa rintalastan alla, sillälailla mukavan lämpimästi ja suupieli nykäisi väkisin, kuin yrittäen hymyillä tai jopa naurahtaa. Tunnistin sen tunteen kyllä, ilohan se siinä yritti läikähdellä kesken hyvän orastavan paniikkikohtauksen.

Istuin siihen pöntön kannelle testitikkua tuijottelemaan hyväksi toviksi. Mietin kauhuissani, mitä mies sanoisi asiaan -lisää lapsia, ei kiitos. Sitten mietin, miten ihana semmonen pikku-nyytti sylissä olisi ja miten kamala semmoinen yön pimeydessä sitkeästi parkuva käärö olisi ja miten iloiseksi isot lapset tulisivat uudesta sisaruksesta ja miten kuopuksella ja tällä uudella olisi jo KAHDEKSAN pitkää vuotta ikäeroa ja miten sitä pientä kyllä rakastaisin ja miten kamalaa raskaana oleminen on aikaisemmilla kerroilla ollut ja millaisen vauvan sängyn sille laittaisin ja miten ihmeessä sellasen kääpiön kanssa opiskellaan opinnot loppuun?!? Mietin siinä paljon muutakin ja vaikka aika tuntui pysähtyneen, kello oli kuitenkin salaa kiitänyt eteenpäin aimo harppauksen. Hätäpäissäni myös täysin harkitsematta lähetin miehelle viestillä kuvan tikusta. Ei vastausta. Varmaan tukehtui järkytykseensä.

Olemme siis jo nelikymppisyyden kynnyksellä oleva pariskunta, kahden pikku-koululaisen ylpeät vanhemmat. Puolisoina olemme selvinneet pikku-lapsiajan tuomista haasteista ja niiden karikoissa kolhiutunut liittokin saatu paikattua purjehdus kuntoon, olemme kliseisesti löytäneet juuri toisemme uudestaan ja arki on ollut vaikkakin taloudellisesti köyhää, muilta osin rikasta ja rakkauden täyteistä. Taloudelliseen ahdinkoon olen syypää opintoineni, mutta sitkeästi koitamme nähdä tämän ajan yli sinne, missä taas kaksi tilipussia säännöllisesti kilahtaa käyttöön. Kaksi vuotta vielä valmistumiseeni, mutta me jaksetaan kyllä sinne asti kesä- ja keikkatöiden luomalla uskolla ja taloudellisella hetken helpotuksella. Olemme onnellisia juuri näin, koko perhe. Ja sitten maailma keikahti ylösalaisin. Liuskaan piirtyi ne kaksi maagista viivaa seitsämän vuotta ansiokkaasti palvelleesta ehkäisystä huolimatta.

Niin, se mies. Se hoksasi viestin vasta tuntien päästä sen lähettämisestä, eikä sen voi kyllä hyvällä tahdollakaan väittää ilahtuneen, melkein se taisi siihen järkytykseensä tukehtua. Viikkojen pohdinnan ja kitkerienkin keskustelujen jälkeen, vastoin kaikkea järjellistä ajattelua ja perusteluita täysin pelkkään tunteeseen luottaen me nyt kuitenkin huomasimme eilen ajelevamme kotiin äitiysneuvolan paperipumaskat mukanamme. Näin tässä kävi ja nyt ollaan salaa raskaana. Kenellekkään ei voi kertoa, kun ei halua a) kuulla kenenkään kommentteja asiasta b) selittää kenellekään yhtään mitään c) ei halua eikä uskalla vielä itsekään mitään odottaa, sillä pessimisti ei sitten pety niin pahasti -eihän? Mutta se mies, se on ihana, vaikka se on kauhuissaan, se on ihana ja äärettömän rakas.