Löysin itseni yllättäen tilanteesta, jossa pääkoppani sanoo pian poks, ellen löydä väylää sen sisällön purkamiseen ja perkaamiseen. Tämä olkoon nyt se salainen väylä, johon saan tuskailla ja tuulettaa tarpeen mukaan kaiken sen, mille en muutakaan paikkaa varastoida keksi.

Maailmani keikahti ylösalaisin ihan yllättäen, ihan tavallisena päivänä tavallisen kesätyöpäivän jälkeen olessani yksin kotona. Juu, ymmärrän, hieman absurdi kielikuva tuo maailman keikahtaminen ylösalaisin, varsinkin jos olettaa maailman olevan pallo, mutta paremmin en tilannetta vajavaisella sanaisen arkkuni sisällöllä kykene kuvailemaan. Oli hetki jolloin maailma todella tuntui keikkuvan, oli tarve pitää jostakin lujasti kiinni ja muistuttaa itseään hengittämään. Ja minä noudatin omaa ohjettani ja hengitin sisään ja ulos, syvään ja rauhallisesti ja tunsin kuitenkin sen paniikin tunteen valtaavan kroppani tuijottaessani pientä valkoista paperiliuskaa kylppärin pöydällä, johon siinä silmieni edessä piirtyi kaksi punertavaa viivaa, toinen kirkuvan kirkas ja toinen vaalean haalea, mutta viiva sekin. Voi PERKELE! Sen muistan sanoneeni ihan ääneen ihan itsekseni ja sitten taaas keskityin siihen hengittämiseen.

Ymmärrettävää, että useille naisille uutinen olisi mitä mahtavin, mutta uskon löytyvän muitakin, jotka kuten minä, joutuvat tuossa hetkessä keskittymään siihen hengittämiseen. Lattia keikkui allani ja vatsaa kouraisi keljusti, päässä humisi ja jotenkin oli vaikea pysyä pystyssä. -Ei näin voi käydä, näin ei vaan voi käydä toistelin hiljaa ulisten, mutta siinä se hemmetin viiva vaan oli ja pysyi liuskassa. Samaan aikaan jotain läikähti ihan toisessa kohdassa, tuossa rintalastan alla, sillälailla mukavan lämpimästi ja suupieli nykäisi väkisin, kuin yrittäen hymyillä tai jopa naurahtaa. Tunnistin sen tunteen kyllä, ilohan se siinä yritti läikähdellä kesken hyvän orastavan paniikkikohtauksen.

Istuin siihen pöntön kannelle testitikkua tuijottelemaan hyväksi toviksi. Mietin kauhuissani, mitä mies sanoisi asiaan -lisää lapsia, ei kiitos. Sitten mietin, miten ihana semmonen pikku-nyytti sylissä olisi ja miten kamala semmoinen yön pimeydessä sitkeästi parkuva käärö olisi ja miten iloiseksi isot lapset tulisivat uudesta sisaruksesta ja miten kuopuksella ja tällä uudella olisi jo KAHDEKSAN pitkää vuotta ikäeroa ja miten sitä pientä kyllä rakastaisin ja miten kamalaa raskaana oleminen on aikaisemmilla kerroilla ollut ja millaisen vauvan sängyn sille laittaisin ja miten ihmeessä sellasen kääpiön kanssa opiskellaan opinnot loppuun?!? Mietin siinä paljon muutakin ja vaikka aika tuntui pysähtyneen, kello oli kuitenkin salaa kiitänyt eteenpäin aimo harppauksen. Hätäpäissäni myös täysin harkitsematta lähetin miehelle viestillä kuvan tikusta. Ei vastausta. Varmaan tukehtui järkytykseensä.

Olemme siis jo nelikymppisyyden kynnyksellä oleva pariskunta, kahden pikku-koululaisen ylpeät vanhemmat. Puolisoina olemme selvinneet pikku-lapsiajan tuomista haasteista ja niiden karikoissa kolhiutunut liittokin saatu paikattua purjehdus kuntoon, olemme kliseisesti löytäneet juuri toisemme uudestaan ja arki on ollut vaikkakin taloudellisesti köyhää, muilta osin rikasta ja rakkauden täyteistä. Taloudelliseen ahdinkoon olen syypää opintoineni, mutta sitkeästi koitamme nähdä tämän ajan yli sinne, missä taas kaksi tilipussia säännöllisesti kilahtaa käyttöön. Kaksi vuotta vielä valmistumiseeni, mutta me jaksetaan kyllä sinne asti kesä- ja keikkatöiden luomalla uskolla ja taloudellisella hetken helpotuksella. Olemme onnellisia juuri näin, koko perhe. Ja sitten maailma keikahti ylösalaisin. Liuskaan piirtyi ne kaksi maagista viivaa seitsämän vuotta ansiokkaasti palvelleesta ehkäisystä huolimatta.

Niin, se mies. Se hoksasi viestin vasta tuntien päästä sen lähettämisestä, eikä sen voi kyllä hyvällä tahdollakaan väittää ilahtuneen, melkein se taisi siihen järkytykseensä tukehtua. Viikkojen pohdinnan ja kitkerienkin keskustelujen jälkeen, vastoin kaikkea järjellistä ajattelua ja perusteluita täysin pelkkään tunteeseen luottaen me nyt kuitenkin huomasimme eilen ajelevamme kotiin äitiysneuvolan paperipumaskat mukanamme. Näin tässä kävi ja nyt ollaan salaa raskaana. Kenellekkään ei voi kertoa, kun ei halua a) kuulla kenenkään kommentteja asiasta b) selittää kenellekään yhtään mitään  c) ei halua eikä uskalla vielä itsekään mitään odottaa, sillä pessimisti ei sitten pety niin pahasti -eihän? Mutta se mies, se on ihana, vaikka se on kauhuissaan, se on ihana ja äärettömän rakas.