Ei tule poikasta ei, on vain loputon suru. Sairasloma tuhosi harjoittelun, en tosin olisi siihen nyt pystynytkään, mutta siirtyy hamaan tulevaisuuteen sekin. Koitan itselleni selittää, ettei sitä poikasta oltu alunperinkään suunniteltu, mutta vuosien salainen suuri haave oli niin lähellä täyttyä ja nyt se on otettu iäksi pois. Ei lohduttanut lääkärin sanat, että kuukauden päästä voi jo yrittää uutta raskautta. Kun ei voi. Kun mies ei halua enempää lapsia, ei halunnut tätäkään, mutta sopeutui. Rakastan miestä ja tiedän hänen rakastavan minua, mutta mikään mahti maailmassa ei saa häntä haluamaan tekemällä tekemään uutta poikasta -vuosia olen sitä jo yrittänyt. On vain minun oma suunnaton suruni, joka ei ajan kanssa helpota. Aika vain pahentaa asiaa, koska aika pelaa haaveen koskaan toteutumista vastaan. En pysty tätä edes miehen kanssa jakamaan, hän ei voi minua lohduttaa, koska hän itse on esteenä minun ja haaveeni tavoittelemisen välissä. Se täydellinen ihana mies, miten se voi olla niin julma? Kuinka elämä voi olla niin julma, että näyttää, että haave olisi mahdollista toteuttaa, mutta ottaa sen sittenkin pois? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaista julmuutta osakseni?
Mies on huolissaan selviytymisestäni tästä. Parhaansa tuo yrittää, ollakseen tukena. Vaikea on esteeseen kuitenkaan tukeutua. Jos itse kokee helpotusta, en oikein usko että pystyy samaistumaan toisen epätoivoon. En minäkään pysty kokemaan helpotusta, vaikka kuinka haluaisin. Mikään ei ole enää niinkuin ennen raskautta, eikä koskaan palaakkaan ennalleen. Ehdin jo iloita, ihan vahingosssa, ehdin toivoa ja odottaa, pitää sitä mahdollisena, kaivata hetken sitä pientä uutta perheenjäsentä. Ja nyt ei ole kuin ikuinen kaipuu, tyhjä syli ja kylmä sydän.