perjantai, 18. syyskuu 2015

Epäreiluuden anatomiaa

Ei tule poikasta ei, on vain loputon suru. Sairasloma tuhosi harjoittelun, en tosin olisi siihen nyt pystynytkään, mutta siirtyy hamaan tulevaisuuteen sekin. Koitan itselleni selittää, ettei sitä poikasta oltu alunperinkään suunniteltu, mutta vuosien salainen suuri haave oli niin lähellä täyttyä ja nyt se on otettu iäksi pois. Ei lohduttanut lääkärin sanat, että kuukauden päästä voi jo yrittää uutta raskautta. Kun ei voi. Kun mies ei halua enempää lapsia, ei halunnut tätäkään, mutta sopeutui. Rakastan miestä ja tiedän hänen rakastavan minua, mutta mikään mahti maailmassa ei saa häntä haluamaan tekemällä tekemään uutta poikasta -vuosia olen sitä jo yrittänyt. On vain minun oma suunnaton suruni, joka ei ajan kanssa helpota. Aika vain pahentaa asiaa, koska aika pelaa haaveen koskaan toteutumista vastaan. En pysty tätä edes miehen kanssa jakamaan, hän ei voi minua lohduttaa, koska hän itse on esteenä minun ja haaveeni tavoittelemisen välissä. Se täydellinen ihana mies, miten se voi olla niin julma? Kuinka elämä voi olla niin julma, että näyttää, että haave olisi mahdollista toteuttaa, mutta ottaa sen sittenkin pois? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaista julmuutta osakseni?

Mies on huolissaan selviytymisestäni tästä. Parhaansa tuo yrittää, ollakseen tukena. Vaikea on esteeseen kuitenkaan tukeutua. Jos itse kokee helpotusta, en oikein usko että pystyy samaistumaan toisen epätoivoon. En minäkään pysty kokemaan helpotusta, vaikka kuinka haluaisin. Mikään ei ole enää niinkuin ennen raskautta, eikä koskaan palaakkaan ennalleen. Ehdin jo iloita, ihan vahingosssa, ehdin toivoa ja odottaa, pitää sitä mahdollisena, kaivata hetken sitä pientä uutta perheenjäsentä. Ja nyt ei ole kuin ikuinen kaipuu, tyhjä syli ja kylmä sydän.

maanantai, 7. syyskuu 2015

Pelkoa ja pettymyksen tunteita

Voi ITKU! Vatsa kramppaa ja tuhrua tulee -tää tais sittenkin olla tässä. Vaikka kuinka olen koittanut olla iloitsematta ja innostumatta, valtava pettymys ja suru valtaa mielen. Miksi? Miksei se nyt vaan voinut tulla meille? Kovasti yritän itseäni rauhoitella sillä, ettei vuotoa ole paljon ja että se on enimmäkseen rusehtavaa, ei siis potentiaalisesti vaarallista, mutta sitten taas kramppaa vatsa kuin pahempienkin menkkojen kourissa... Eipä tässä voi kuin odottaa, että tilanne pahenee. 

Eihän me toki tätä oltu suunniteltu, eikä aluksi edes haluttu, mutta nyt on jo uutisesta niin monta viikkoa takana, että ajatukseen on jo tottunut ja poikanen on ollut mukana suunnitelmissa. Mies ajatteli pitää puolet vanhempainvapaasta ja jo odotteli näkevänsä pomonsa ilmeen, kun kertoo jäävänsä kotiin. Itse olin jo haaveillut salaa vauvasta, jota pian saisin hoitaa. Neuvolan asiakaiden vauvoja ihastellessa olen salaa miettinyt, että pian saan oman nyytin sittenkin, vastoin odotuksia, sen kauan salaa toivomani poikasen. Mies jo katseli uutta perheautoa, johon kaikki mahtuisivat mukavasti kyytiin ja minä mietin vaipparatkaisuja ja äitiysvaatteita. Turhaan haaveiltu.

Epäreilua! Ihan epäreilua sekottaa ensin pakkaa vahinkoraskaudella ja sitten kun siitä viimein iloitaan, ottaa se pois. Tämä vahinko oli se viimeinen ja ainoa mahdollisuus saada vielä joskus se yksi vauva, jonka saamisesta haaveet oli jo ajat sitten haudattu ja kohtaloonsa tyydytty. Tämä on niin väärin, herättää ne haaveet uudelleen vain rankaistakseen ottamalla ne heti pois. Julmaa pilaa koko juttu.

maanantai, 31. elokuu 2015

Syksyn merkkejä

Syksyn ensimmäinen harjotteluviikko takana ja pää täynnä uusia ajatuksia. Mahtavaa saada huomata oman ajattelunsa kehittyvän. Samalla kuitenkin joutuu haastavasti silmikkäin omien vajavaisuuksiensa kanssa. Terveydenhoitajan työtä neuvolassa seuratessa helposti samaistuu vastaanotolla olevaan äitiin ja unohtaa oman roolinsa terveydenhuollon asiantuntijuuteen pyrkivänä opiskelijana. Paljon tunteita nousee pintaan nimenomaan omaan äitiyteen liittyen enemmän, kuin ammatillisia ajatuksia. Seulat, kyselyt ja suositukset kokee jotenkin enemmän oman äitiyden mittareina, kuin ammattilaisen mielenkiintoisina työkaluina. Jokainen seula ja suositus paljastaa jonkin epätäydellisen kohdan omassa äitiydessä. Ärsyttävää ja jopa hieman ahdistavaa. Onneksi ohjaaja on viisas ja hänen kanssaan voi näistäkin asioista näemmä puhua ja omia ajatuksiaan selkiyttää. Innolla odotankin, mitä uusi viikko tuo tullessaan.

Viikonloppuna tyhjennettiin lainamökki ja laitettiin paikat talviteloille. Voi kyynelten tulvaa, minkä poikaseni vuodattivat paikkoja hyvästellessään -on ollut ilmeisen mieleenpainuva ja mukava kesä kaikkine mökkipuuhineen. Muksuja ei häiritse järviveden kylmyys, jääkaapin puute eikä tilanahtaus pikkuriikkisessä mökissä. Ovat eläneet pikkuiset suurta keäseikkailua, joka nyt haikein mielin päättyi. Oli kuitenkin mukava huomata, kuinka koululaiseni yhä hakevat lohtua äidin sylistä ja halauksista. Sanattomana voi vaan sukeltaa halaukseen ja olo helpottaa. Tuntui hyvältä olla syli paikallaan.

Raskausoireet loistavat poissaolollaan ja nolona joudun tunnustamaan tehneeni taas yhden raskaustestin ihan vain varmistaakseni niiden kahden viivan yhä piirtyvän tikkuun. Kyllä, kaksi kirkuvan punaista viivaa, olen yhä raskaana kunnes toisin todistetaan. Kiireisenä pitävä arki on saanut ajatukset pysymään kurissa ja nuhteessa, enkä ole vauva-asiaa ihmeemmin ehtinyt miettimään, mutta pysähtyminen viikonlopun viettoon lietsoi taas ajatukset pinnalle. Viikonloppuna myös selvisi, ettei mies onnistu saamaan ultra-aikaa vapaaksi, joten joudun menemään sinne yksin -ehkä juuri se nosti taas nuo möröt esiin. Mitä jos saankin huonoja uutisia ja ihan yksin joudun ne vastaanottamaan? Aiemmissa raskauksissa mies on ollut kaikissa tutkimuksissa läsnä alkuraskauden ultrasta synnytystapa-arvioon ja itse synnytykseen asti. Ehkä pari rutiinineuvolaa olen käynyt omineni, mutta silloin olen jo tuntenut vauvan liikkeet ja tiennyt sen olevan voimissaan yksiössään. Inhoan epävarmuutta yli kaiken. Kaikki pitäisi voida tietää ja varmistaa joka hetki.

maanantai, 24. elokuu 2015

Ihana arki alkoi taas

Viimeinkin. Takana harjoittelun ensimmäinen päivä. Oikein mukava terkkari ohjaajana ja oikein mielenkiintoiselta vaikuttaa työ, kun pääsee tutustumaan sekä koulumaailmaan, että lasten neuvolaan. Menossa on viidesluokkalaisten laajat terveystarkastukset ja vaikka niitä oli tänään vain kolme, aloin jo miettiä, että miten ihmeessä jaksaa samalla innolla höpöttää samat jutut monta kertaa päivässä? Ihanan pieniä nuo vitoset vielä on, pojat ainakin ja viattomia, avoimia ja luottavaisia. Ohjaaja vaikuttaa mukavalta, mutta hieman haasteetta on luvassa henkisellä tasolla, kun olen jostain asioista niin erimieltä. Täytyy koittaa pysyä nahoissaan. Silti ohjaaja on hurjan mukava ja kannustava, enkä missään nimessä halua olla poikkiteloin tai vaikuttaa "pätevältä".

Arki toi mukanaan jo heti ekana päivänä aivan uudenlaisen ajan kulun, aika viimeinkin kuluu ja on muutakin ajateltavaa, kuin omat pelot ja epävarmuus. Ei ehdi enää kierimään omissa tunteissaan ja tuntemuksissaan, mikä on mahtavuutta. On helpompi hengittää, eikä siihen tarvitse edes keskittyä joka hetki. Voi keskittyä harjotteluun, uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen. Nyt tuntuu ainakin, että olen enemmän omassa paikassa, kuin sairaalan osastolla ja saatan tämän harjottelun päätteeksi kokea jotain ihan osaavanikin, kun asiat ovat tietopohjaisia ja työkaluna oma persoona.

torstai, 20. elokuu 2015

Elämän todennäköisyyksiä

95% 38-vuotiaiden raskauksista päättyy varhaiseen keskenmenoon.

90% raskauksista, joissa on havaittu syke, päättyvät synnytykseen.

Yli 40% seulonnoissa löytyvistä 21-trisomia raskauksista löytyy yli 35-vuotiailta.

1% todennäköisyydellä 38-vuotiaan sikiöseulassa löytyy kromosomipoikkeavuus, riskiluku on 1/117, kun normaali riski on 1/250.

Naisilla, joiden painoindeksi oli yli 30, on 60 prosenttia suurempi todennäköisyys saada anenkefalialapsi ja 40 prosenttia suurempi todennäköisyys saada vauva, jolla on selkärankahalkio kuin laihemmilla naisilla.

4,25% raskauksista päättyy keskenmenoon raskausviikoilla 8-10.

Toisinaan yllättäen alkanut alaselkäkipu voi enteillä keskenmenoa...

Mikään seulontamenetelmä ei ole täysin luotettava ja ne kertovat vain normaalista tai kohonneesta riskistä poikkeavuuksiin, mutta suurin osa positiivisista seulontatuloksista on vääriä positiivisia. Mikään tutkimusmenetelmä ei ole riskitön, eikä anna varmaa vastausta lapsen terveydestä.

Kun jotain haluaa ja toivoo oikein kovasti, sen voi saada, mutta myös menettää. Olen 38-vuotias, raskaana vastoin todennäköisyyksiä, sillä raskaus sai alkunsa 7 vuotta hyvin palvelleesta ehkäisystä huolimatta. Olen reilusti ylipainoinen ja tupakoiva (parhaani mukaan yrittänyt olla polttamatta testin tehtyäni). Alavatsatuntemuksia on vähän väliä tai pitkäkestoisesti ja nyt illalla alkoi inha alaselkäsärkykin ja vainoharhaisuus valtaa mielen. Mitä enemmän yritän olla ajattelematta koko asiaa, sitä enemmän toivon ja  murehdin. Olen selvinnyt järkytyksestä, olemme päättäneet antaa elämän syntyä -ja nyt pelkään haluta ja odottaa ja rakastua ja silti toivon, haluan, odotan ja luon kuvaa lapsesta, johon haluan rakastua ja pelkään joka hetki, että se otetaan meiltä pois. Pelkään, että elämän todennäköisyydet jyräävät meidät.